Istahdan tietokoneen ääreen ja ne tulevat pyytämään että kirjoittaisin heistä. Ystävistäni, valon enkeleistä.
Epäröin. Ne leijailevat ympäri huonetta, asettuvat istumaan. Katsovat kysyvästi, niin kuin minäkin.
No kertokaa mitä kirjoitan, minä pyydän.
Kirjoita että sinä olet rakkaus.
Ai minä vai?
Kirjoita että sinä joka luet tätä olet rakkaus. Ja että ympärilläsi on valoa.
Minä olen rakkaus, sinä olet rakkaus.
Ja kirjoita että älä pelkää. Ihmiset pelkäävät niin paljon.
Kuvittelenko kaiken
Hörppään kylmää smoothieta jota tein juuri aamupalaksi ja katselen ympärilleni. En näe ketään. En näe enkeleitä vaikka aistin heidät. Tunnen päänahassani kihelmöintiä niin kuin aina heitä kuunnellessani. Ehkä kuvittelen kaiken ja olen tulossa hulluksi.
Enkeli naureskelee ja sanoo etten ole. Olen tulossa perille.
Leikkipuiston Ella
Yksi heistä on teinityttö jonka kanssa juttelin viime syksynä leikkipuistossa. Näkyvässä maailmassa. Surin kovasti sitä etten voinut auttaa häntä. Ella hymyilee ja sanoo että kirjoita rakkaudesta. Taas. Minua itkettää ja Ella vaan hymyilee minulle keltaisessa valossa. Ehkä kuvittelen hänet en tiedä miksi minua itkettää.
Ella on vallaton, se tulee ja menee miten sattuu, hassuttelee kun pitäisi olla rauhassa. Se on hyvä että tuntee yhden vähän vilkkaamman enkelin. Ilon tuojan.
Puolukoita enkelimetsässä
Muut ovat vanhoja ja kulkevat perässäni jonossa, ovat menossa keräämään kanssani puolukoita. Sanon niille ei nyt ole puolukka-aika, ja kävelen koiran kanssa polkuja pitkin, lumet ovat jo melkein kaikki sulaneet.
Kevät tuoksuu, märkä maa. Käännän askeleeni polulle jota en ole ennen huomannutkaan. Mäntyjen alla mättäät punaisenaan puolukoita, viime syksyisiä, talven yli selvinneitä. Syön ja ihastelen tummanpunaisia kirpeitä huhtikuun hedelmiä. Vanhuksia ei ihmetytä, hehän olivat tänään menossa kanssani puolukkaan.
Muistan tämän metsäretken vuoden takaa, sillä minun on taas alkanut selittämättömästi tehdä mieleni puolukoita. Laitan niitä smoothien sekaan, ostan kaupasta puolukkaseerumia kasvoilleni tuoksumaan.
Onko enkeli vakava asia
Ella sanoo älä vielä lopeta, kirjoita lisää. Nousen hakemaan toisen kupillisen punaisena vaahtoavaa puolukkaista juomaa ja istun uudelleen keittiön pöydän ääreen. En muista miltä oikeasti näytät sanon Ellalle. Se pyörittelee sormissaan kiharaista tukkaa. Ehkä kuvittelen.
Kirjoita sinne että terveisiä tutuille. Hihitystä perään.
Ei tämä ole mikään vitsailun aihe, minä mietin. Tämä on vakava asia. Onko enkelit vakava asia?
Minua pelottaa niin kuin monia muitakin. Ehkä lukija ei ymmärrä. Onkohan sillä jotakin väliä?
Enkelit ja uskonto
Vanhukset eivät sano tänä aamuna mitään. Tekevät lähtöä, Ellalla ei ole kiire minnekään. Sytytän vaaleanpunaisen kynttilän. Lasimaljan kirkkaassa vedessä kelluu vaaleanpunaisia neilikoita.
Minä en kuulu kirkkoon. Sillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, mutta halusin mainita sen koska puhun enkeleistä. Joku luulee että enkeleihin uskominen tarkoittaa vahvaa luterilaista uskoa.
Minun uskontoni on rakkaus, minun uskontoni on valo. Minun uskontoni on universumin rajaton energia, ihmeellinen ääretön jumalallisuus jokaisessa elävässä olennossa. Minun uskontoni on selittämätön yhdistelmä elementtejä joita en itsekään vielä täysin ymmärrä.
Jumala ja Jumalatar jokaisessa sielussa, elämän kiertokulku ja näkymättömissä rinnallamme kulkevat voimat.
Hyvyys, luottamus, rakkaus, kiitollisuus. Ilo ja valo, lupa luoda omannäköistä elämää, nautinnollista itselle ja kanssakulkijoille. Oikeus ja velvollisuus tehdä hyviä asioita tässä elämässä. Lupa kehittyä, kasvaa, siirtyä yhä korkeammin värähtelevään energiaan.
Sanoja ja lauseita joita en osaa perustella, älä kysy. Sanoja jotka tuottavat jollekin lukijalle ihania tuntemuksia, iloa tai liikutusta.
Sanoja, joille joku toinen lukija hymähtelee, naureskelee, sanoja joista joku jopa tulee ärtyneeksi jos on eri mieltä. Sinä saat olla eri mieltä, sinä saat olla juuri sinä. Ja minä saan olla juuri minä. Me molemmat olemme yhtä arvokkaita, rakkaita ja ihania juuri tällaisena kuin olemme.
Minä oon totta
Kirjoita sinne että pyytäkää enkeleitä, Ella sanoo. Se istuu harvinaisen kärsivällisesti tuolillaan. Pyytäkää enkeleitä ja ne tulevat vaikket uskokaan.
En minäkään ennen uskonut. Vasta sitten kun annoin niille luvan tulla. Tai sitten kuvittelen kaiken, mietin vieläkin.
Minä oon totta, Ella sanoo.
Mistä tiedän että oot totta kun en oikeasti näe sinua? Puhalla vaikka tuo kynttilä sammuksiin minä sanon, vaikka tiedän ettei se tule sammumaan itsestään. Eikä enkelin puhaltamana.
No anna edes joku merkki minä pyydän. Nyt ois oivallinen tilaisuus todistaa ihmisille että sinä oot siinä enkä minä ole hullu.
Poika tulee keittiöön, minä pyydän häntä sanomaan jonkun nimen mikä juolahtaa mieleen. Josko hän sanois vaikka Ella.
Poika sanoo Eveliina. No, alkoi ainakin samalla kirjaimella. Ei sulla äiti oo mitään ihmevoimia, poika sanoo ja lähtee kouluun. Ei kai mulla olekaan. Ehkä kuvittelen kaiken.
Mamma on enkeli
Mamma tulee takaisin, hän on mieheni isoäiti joka menehtyi puolitoista vuotta sitten. Istuu eteeni ruokapöydän ääreen Ellan viereen. Sanoo että kuule, sinun pitää olla rohkea. Ja pitäis juoda yrttimehuja ja syödä enemmän vihreää. Kohta alkavat nousta uudet nokkoset, käy keräämässä. Orasmehu olisi hyväksi. Selkeyttää kehon ja mielen.
Merkkejä
Minä pyytelen jatkuvasti merkkejä. Valkoisia höyheniä ja luottamustani vahvistavia otsikoita lehdissä. Lintuja jotka lentävät luokseni tai perhosia portailla kun avaan oven. Lämmintä tuulenvirettä, unia jotka muistaisin vielä aamulla. Kihelmöintiä päänahassa ja minut läpäisevää valtavaa rakkauden aaltoa.
Ehkä tämä kirjoitus oli joku merkki jollekin. Ainakin voimme olla enkeleitä toisillemme.
Iloa ja valoa, rauhaa ja rakkautta päivääsi. Terveisin Sammalmajan Heidi
Lue lisää! Entä jos emme mittaisikaan aikaa?
